Tosikko marisee epookkileffan äärellä
Tulipa eilen katseltua teeveestä se Maria Åkerblom -elokuva, siis Zaida Bergrothin ohjaama "Marian paratiisi" vuodelta 2019. Huoh. Näyttävästi rakennettua epookkia, kiva äänimaailma, varmaankin hyvät näyttelijät, mutta.
Okei, eihän tämän ollut tarkoitus olla tosikertomus 1920-luvun unissasaarnaajasta ja merkillisen uskonnollisen kultin johtajasta, vaan keskiössä oli Marian nuori opetuslapsi "Salome" ja naisten välinen ystävyys sensuaalisine pohjavireineen, sekä Marian ja Salomen että Salomen ja tämän suojatin, katutyttö Malinin välillä. Mutta tämän pinnallisehkosti kuvatun tunnehötön ulkopuolella (jonka taas kerran, niin kuin suomalaisessa elokuvassa niin usein, uskottiin välittyvän pitkien intensiivisten tuijotusten sekä musiikin, valaistuksen ja värimäärittelyn avulla) kaikki oli totaalisen epäuskottavaa ja raivostuttavan anakronistista.
Tässä siis 2000-luvun hyvinvointihedonistinen, emansipoitunut pääkaupunkilaisnainen tekee leffaa historian jännästä naisesta, tajuamatta vähääkään siitä kovan työn ja ankaran, patriarkaalisen ja uskonnollisen yhtenäiskulttuurin maailmasta, jossa sadan vuoden takaiset suomalaiset elivät. Varsinkin uskonto on tässä pelkkä outo epookkikoriste, jonka merkitystä ei yritetäkään ymmärtää, ja se valtava suggestiovoima, johon Marian hengellinen vallankäyttö perustui, jää arvoitukseksi: joo, Maria sanoo rakastavansa Salomea kuin omaa lastaan ja suutelee murharetkelle lähettämiään lahkonsa nuorukaisia varovasti suulle, mutta mitä hän oikein mahtoi saarnata ja opettaa?
Pisteenä iin päällä anakronistinen, kielellisesti epäuskottava dialogi (nykyajan puhekieltä, mutta minkäs teet, kun todellinen Maria oli ruotsinkielinen samoin kuin suuri osa hänen seurakunnastaankin), vailla minkäänlaista kielellistä kunnianhimoa. Ja Pihla Viitalan ohut ääni ja sössöttävä artikulaatio, josta ei taaskaan tuumannut saada selvää kääntämättä nuppeja kaakkoon.
Okei, eihän tämän ollut tarkoitus olla tosikertomus 1920-luvun unissasaarnaajasta ja merkillisen uskonnollisen kultin johtajasta, vaan keskiössä oli Marian nuori opetuslapsi "Salome" ja naisten välinen ystävyys sensuaalisine pohjavireineen, sekä Marian ja Salomen että Salomen ja tämän suojatin, katutyttö Malinin välillä. Mutta tämän pinnallisehkosti kuvatun tunnehötön ulkopuolella (jonka taas kerran, niin kuin suomalaisessa elokuvassa niin usein, uskottiin välittyvän pitkien intensiivisten tuijotusten sekä musiikin, valaistuksen ja värimäärittelyn avulla) kaikki oli totaalisen epäuskottavaa ja raivostuttavan anakronistista.
Tässä siis 2000-luvun hyvinvointihedonistinen, emansipoitunut pääkaupunkilaisnainen tekee leffaa historian jännästä naisesta, tajuamatta vähääkään siitä kovan työn ja ankaran, patriarkaalisen ja uskonnollisen yhtenäiskulttuurin maailmasta, jossa sadan vuoden takaiset suomalaiset elivät. Varsinkin uskonto on tässä pelkkä outo epookkikoriste, jonka merkitystä ei yritetäkään ymmärtää, ja se valtava suggestiovoima, johon Marian hengellinen vallankäyttö perustui, jää arvoitukseksi: joo, Maria sanoo rakastavansa Salomea kuin omaa lastaan ja suutelee murharetkelle lähettämiään lahkonsa nuorukaisia varovasti suulle, mutta mitä hän oikein mahtoi saarnata ja opettaa?
Pisteenä iin päällä anakronistinen, kielellisesti epäuskottava dialogi (nykyajan puhekieltä, mutta minkäs teet, kun todellinen Maria oli ruotsinkielinen samoin kuin suuri osa hänen seurakunnastaankin), vailla minkäänlaista kielellistä kunnianhimoa. Ja Pihla Viitalan ohut ääni ja sössöttävä artikulaatio, josta ei taaskaan tuumannut saada selvää kääntämättä nuppeja kaakkoon.
Maija Tervola likes this.