Lieneekö sitten osa tätä modernien kauhujen vastustamista, josta aiemmissa postauksissa on ollut puhetta, mutta näinä päivinä taiteista klassisimmat suovat lohtua ja vakauden tunnetta -eivät tunkkaisen uuskonservatismin hengessä, vaikka toki ne elitismiäkin tavallaan edustavat, vaan sen monimuotoisuuden, joka aina on elänyt kaunotaiteiden ja luovuuden keskiössä, oli aika ja politiikka mikä tahansa.

Olen mm. katsonut tämän Bayreuthin Barokkioopperafestivaaleille sovitetun version Ifigenia Aulidessa -teoksesta, jonka Porpora aikoinaan sävelsi kahdelle aikansa rakastetuimmista kastraattilaulajista (vielä nykyäänkin tunnetulle Farinellille Achilleuksen roolissa ja Senesinolle Agamemnonina) jo muutaman kerran. Se on ennakkoluulottoman multiseksuaalinen visuaaliselta ilmeeltään, ja kokonaisuudessaan nähtävissä Youtubessa, jos sattuu kiinnostamaan.
google.com/search?client=firef…

Samoin olen palannut Helmenkalastajien Nadirin romanssiin aina uudestaan. Viimeisen Helsingin-asuntoni, Arabiassa sijainneen opiskelijasolun kämppikseni ja vieläkin rakas ystäväni, Sandra, muistaa varmaan vieläkin ne ajat joina luukutin tätä Mauno Kuusiston versiota illat ja yöt non-stoppina ja itkin litrakaupalla silkkaa nuoruuden tunteellisuuttani. Ajatella, siitäkin on nyt yli 13 vuotta. Mutta vieläkin koko ruumiissa kulkevat väreet.
youtube.com/watch?v=zXaVTEmXgA…