Lieneekö sitten osa tätä modernien kauhujen vastustamista, josta aiemmissa postauksissa on ollut puhetta, mutta näinä päivinä taiteista klassisimmat suovat lohtua ja vakauden tunnetta -eivät tunkkaisen uuskonservatismin hengessä, vaikka toki ne elitismiäkin tavallaan edustavat, vaan sen monimuotoisuuden, joka aina on elänyt kaunotaiteiden ja luovuuden keskiössä, oli aika ja politiikka mikä tahansa.

Olen mm. katsonut tämän Bayreuthin Barokkioopperafestivaaleille sovitetun version Ifigenia Aulidessa -teoksesta, jonka Porpora aikoinaan sävelsi kahdelle aikansa rakastetuimmista kastraattilaulajista (vielä nykyäänkin tunnetulle Farinellille Achilleuksen roolissa ja Senesinolle Agamemnonina) jo muutaman kerran. Se on ennakkoluulottoman multiseksuaalinen visuaaliselta ilmeeltään, ja kokonaisuudessaan nähtävissä Youtubessa, jos sattuu kiinnostamaan.
google.com/search?client=firef…

Samoin olen palannut Helmenkalastajien Nadirin romanssiin aina uudestaan. Viimeisen Helsingin-asuntoni, Arabiassa sijainneen opiskelijasolun kämppikseni ja vieläkin rakas ystäväni, Sandra, muistaa varmaan vieläkin ne ajat joina luukutin tätä Mauno Kuusiston versiota illat ja yöt non-stoppina ja itkin litrakaupalla silkkaa nuoruuden tunteellisuuttani. Ajatella, siitäkin on nyt yli 13 vuotta. Mutta vieläkin koko ruumiissa kulkevat väreet.
youtube.com/watch?v=zXaVTEmXgA…

Näinä päivinä on outo olo. Olen ollut masentunut elämäni aikana, ja kaikenlaiset henkilökohtaiset vastoinkäymiset ovat välillä painaneet (vaikka on sanottava, ettei niitä oman mielen ulkopuolelta niin kauheasti ole ollut -päin vastoin, olen monessa asiassa äärimmäisen onnekas ja tiedostan sen oikein hyvin). Kaikenlaiset luonnonmullistukset, taudit ja ihmisten yleisen typeryydenkin olen jaksanut, katsonut vierestä hidasta tuhoa, joskus jopa ihan seesteisenä. Maailmanloppu, nykyisen läntisen sivilisaation murentuminen, kaikkihan se on ollut kirjoissa. Mutta täytyy sanoa että viime aikojen silmitön ja älytön pahuus, ilkeys ja epäoikeudenmukaisuus, joka tuntuu tunkeneen kaikkeen, on oikeasti aika raskasta kestää. Tapa ja nopeus jolla arvot myydään. Kauhea uhka jota urheiden ja oikeudenmukaisten (tässä tapauksessa Ukrainan) tappioksi kasataan täysin ylivoimaisten, uskomattoman raukkamaisten vastustajien toimesta.

En ole koskaan oikein välittänyt siitä Tolkienilaisesta fantasian narratiivista, että on jaloja hyviä voimia, jotka joutuvat väistämättä valitsemaan puolensa ja taistelemaan suoraan kiistämätöntä pahaa vastaan. Mutta kieltämättä nyt muu tuntuu aika mahdottomalta. Ei tunnu olevan niitä tavallisia harmaan sävyjä, joissa saisi rauhan -että kaikessa on puolensa ja puolensa. Katseen kääntäminen ei auta, pienet ilot eivät lohduta. Ja pelkään pahoin että eurooppalainen rauhanaika ja sivistys on varustanut meidät aika huonosti tällaisten ehdottomuuksien kohtaamiseen.

Jos nyt jossakin jotakin järkeä on, niin:

-Tein elämäni ensimmäisen metalliesineen hopeaseppäkurssilla. Konkreettisen asian kutsuminen olemisen piiriin omin käsin, useamman päivän työn tuloksena, ostamisen, tilaamisen tai edes vain suunnittelemisen sijaan, oli oikeasti varsin voimakas ja hyvä tunne.

-Ihmiset ympärillä ovat rakkaita. Olen sanomattoman kiitollinen että on olemassa lukuisia oikeita entiteettejä, jotka olemassaolollaan todistavat että totaalinen misantropia ei kaikesta huolimatta ole oikeutettua. Erityisesti olen kiitollinen miehille elämässäni. En siksi että naiset olisivat vähemmän arvokkaita, vaan koska maailman malli miehille tuntuu olevan niin hirvittävän myrkyllinen, ja siitä huolimatta mun tuntemista miehistä niin monet urheasti osoittavat päivittäin, että fyysistä ja sosiaalista ylivoimaa ei ole pakko käyttää väärin, vaikka se olisikin vaivatonta ja houkuttelevaa.

-Tänään jossain määrin satunnaistettu musiikki on osunut pääosin gaelinkielisiin lauluihin, ja jostakin syystä ne ovat antaneet pienen palasen rauhaa jota olen kovasti kaivannut.

-Näin unen, jossa vapaaehtoistuin vuosien avaruusmatkalle, koska en kestänyt enää olla Maassa. Vain musta avaruus, tähdet ja tiede. Ja sitten samassa unessa avautuivat kaikki Italian kukkulat pinjoineen, Amerikan syvät kanjonit, Suomen huurteiset metsät. Ja lopulta pienen rapuhämähäkin näkymä pöydän alta aivan tavalliseen kotiin. Ja päätin, että ehkä, kaikesta huolimatta, tämä planeetta on koti. On rakkautta, on asioita joista olla kiitollinen. Tuli mitä tuli.

Sain tänään kaikenlaista aikaan ja data-ajotkin sujuivat sutjakkaasti. Oli oikeastaan ihan hyvä fiilis. Sitten luin muutaman uutisen.

Ihan siis vaan pari pientä random uutista Suomesta. Ei pitäisi kyllä koskaan HS:n talouspuolelle eksyä, mutta hirtehinen otsikko lumosi: "Pessimismin vanki?" Koska siis, Suomen taloushan on nousemaan päin. Muiden osastojen uutiset rinnastuivat irvokkaina: epätoivoisesta TE-toimistouudistuksesta jenkkien yhteiskuntatason kaaokseen, jota ei oikein tohdi edes ajatella. Vaan miksi surisin, kuluttajien ostovoimahan on jo kasvussa. Kirsikaksi kauhun ja inhon muffinssiin oli vielä viitsitty kuluttaa kirjasimia Nokian johtajan, Tommi "mikro-Musk" Uiton fantasioihin, että kun vain voisi ottaa ohjat ja lopettaa julkisen sektorin, kun poliitikot eivät tee ollenkaan riittävää tuhoa. Kvartaalitalousliberaalit kieltämättä tuntuvat nauttivan roskispalojen roihusta, hurauttelevat hihittäen kohti ääretöntä ja sen yli.

Muistin taas miksi annan yleensä uutisten siivilöityä somekuplan kautta mieluummin kuin kärsin suorasta altistuksesta valtamedialle. Sai taas riittää tämä urheilu hetkeksi, palataan tieteen pariin, niin kauan kuin sitä ei ole kokonaan kielletty ihan tehottomana ja sitäpaitsi yököttävänä edistyksenä.

I'm lacing up my shoes
But I don't want to run
I'll get there when I do
Don't need no starting gun
It's not because I'm old
And it's not what dying does
I always liked it slow
Slow is in my blood

Olen ajatellut hitautta viime aikoina. Pidän siitä. Pidän ajatuksista jotka nousevat esiin, kun niiden yli ei ajeta kiirehtimällä. Pidän unista, jotka muistan kun herään hitaasti. Mauista ja tuoksuista, aistihavainnoista, jotka helposti jäävät tajunnalle alisteisiksi. Erityisesti pidän valitusta hitaudesta, joka ei ole sidoksissa silkan väsymisen aiheuttamaan pakkoon. Olen aina ollut nautinnontavoittelija, mutta samalla myös nopea ja helposti ärtyvä ja usein tehokas perinteisellä tavalla. Mikään länsimaisessa nykyparadigmassa ei oikeastaan anna oikeutta hitaudelle -sitä pidetään velttoutena, laiskuutena, tehottomuutena ja aina jollain tavalla negatiivisena asiana. Idän filosofioissa sillä sentään on paikka, keskittyminen tapahtuu ajassa (tai ajattomuudessa), ja kärsivällisyys ja tyyneys ovat hyveitä, joiden pohjalta niiden vastakohta, aktiivinen tekeminen, saa merkityksen.

All your moves are swift
All your turns are tight
Let me catch my breath
I thought we had all night
I like to take my time
I like to linger as it flies
A weekend on your lips
A lifetime in your eyes

Maailmassa, jossa kärsimättömien ja ajattelemattomien lapsimiesten käsiin annettu valta aiheuttaa pelkkää tuhoa ja surkeutta, saan lohtua henkilökohtaisesta hitaudesta. Sen henkisistä ja fyysisistä harjoitelmista, oli kyse sitten töiden jakamisesta niin että ne voi tehdä rauhallisessa tahdissa, tai ihan vain pelkästä hengittämisestä. Ensi kuussa ajattelin aloittaa Tai Chin. En koskaan ole pitänyt taistelulajien aggressiivisuudesta, mutta tämä meditatiivinen muoto voisi olla omiaan. Yksi ennakkoluulottomampi joogaohjaaja heitti kerran sarjan sitä yin-joogasarjan väliin, ja se tuntui jotenkin poikkeuksellisen hyvältä.

I'm slowing down the tune
I've never liked it fast
You wanna get there soon
I wanna get there last
So baby, let me go
You're wanted back in town
In case, they want to know
I'm just trying to slow it down

Leonard Cohen: "Slow" (ihanalta 2014 Popular problems -albumilta)

When you are old and grey and full of sleep,
And nodding by the fire, take down this book,
And slowly read, and dream of the soft look
Your eyes had once, and of their shadows deep;

How many loved your moments of glad grace,
And loved your beauty with love false or true,
But one man loved the pilgrim soul in you,
And loved the sorrows of your changing face;

And bending down beside the glowing bars,
Murmur, a little sadly, how Love fled
And paced upon the mountains overhead
And hid his face amid a crowd of stars.

This week is dedicated to Yeats. He seems to pop up everywhere. First, I end up waking up (as I often do) at 3 to 4 am and reading a bunch of his work, like one of my all-time-favourites, "When You Are old", and then nostalgizing two days solid on Loreena McKennitt's "Two Trees".

He is, of course, thoroughly silly and somewhat relatable. I especially love the fact he had this whole romantic storyline with Maud Gonne, and then once had (quite obviously quite disappointing) sex with her, and that was pretty much the end of that passion. Not at all trying to assume what/who was so disappointing about it, just, kinda know that feeling.. "I have longed for you my whole life! Nothing else even matters..! oh. Okay. Well, that was more hmm.. embarrassing. Let's not talk about it too much again, okay?" Anyway, the poetry really is quite to my liking. xx, W.B., you lovely sordid sod.

Katsotaan miten tää nyt toimii. Postaan juomista. Suorastaan kuvilla, koska toiveissa olisi ennenpitkää ehkä jopa korvata Instagram jollain tämmöisellä. Instassa tuntui kyllä huomattavasti vähemmän painostavalta alkaa suoraan postata kuvia omista kulinaristisista nautinnoista -toki oli myös korona-aika eikä kenenkään elämässä tapahtunut paljon sen kummempaa. Ja totuus on, että kokkaaminen on about mun ainoa harrastukseni nykyään, joten laitan siihen aikaa, vaivaa, about kaiken sen esteettisen silmän joka mulla on ammoisista taideharrastuksistani jäljellä, ja se on myös joku Zen-ihanteisen keskittyneisyyden kanava ajassa, jossa on vähän tilaa muille vastaaville.

Niinpä: Yado Oikawa -reissun jälkeen, jolla rakastuin paahdettuun teehen, ostin Helsingin Ouncesta kaiketi aika peruspaahdettua Houjichaa ja vähän erikoisempaa Tamaryokuchaa, jossa tosiaan maistuu orvokinkukka. Mitään vastaavaa en ole koskaan maistanut. Tänä aamuna tein mangolassin. Kyllä kypsä mango on hieno asia.