Näinä päivinä on outo olo. Olen ollut masentunut elämäni aikana, ja kaikenlaiset henkilökohtaiset vastoinkäymiset ovat välillä painaneet (vaikka on sanottava, ettei niitä oman mielen ulkopuolelta niin kauheasti ole ollut -päin vastoin, olen monessa asiassa äärimmäisen onnekas ja tiedostan sen oikein hyvin). Kaikenlaiset luonnonmullistukset, taudit ja ihmisten yleisen typeryydenkin olen jaksanut, katsonut vierestä hidasta tuhoa, joskus jopa ihan seesteisenä. Maailmanloppu, nykyisen läntisen sivilisaation murentuminen, kaikkihan se on ollut kirjoissa. Mutta täytyy sanoa että viime aikojen silmitön ja älytön pahuus, ilkeys ja epäoikeudenmukaisuus, joka tuntuu tunkeneen kaikkeen, on oikeasti aika raskasta kestää. Tapa ja nopeus jolla arvot myydään. Kauhea uhka jota urheiden ja oikeudenmukaisten (tässä tapauksessa Ukrainan) tappioksi kasataan täysin ylivoimaisten, uskomattoman raukkamaisten vastustajien toimesta.

En ole koskaan oikein välittänyt siitä Tolkienilaisesta fantasian narratiivista, että on jaloja hyviä voimia, jotka joutuvat väistämättä valitsemaan puolensa ja taistelemaan suoraan kiistämätöntä pahaa vastaan. Mutta kieltämättä nyt muu tuntuu aika mahdottomalta. Ei tunnu olevan niitä tavallisia harmaan sävyjä, joissa saisi rauhan -että kaikessa on puolensa ja puolensa. Katseen kääntäminen ei auta, pienet ilot eivät lohduta. Ja pelkään pahoin että eurooppalainen rauhanaika ja sivistys on varustanut meidät aika huonosti tällaisten ehdottomuuksien kohtaamiseen.

Jos nyt jossakin jotakin järkeä on, niin:

-Tein elämäni ensimmäisen metalliesineen hopeaseppäkurssilla. Konkreettisen asian kutsuminen olemisen piiriin omin käsin, useamman päivän työn tuloksena, ostamisen, tilaamisen tai edes vain suunnittelemisen sijaan, oli oikeasti varsin voimakas ja hyvä tunne.

-Ihmiset ympärillä ovat rakkaita. Olen sanomattoman kiitollinen että on olemassa lukuisia oikeita entiteettejä, jotka olemassaolollaan todistavat että totaalinen misantropia ei kaikesta huolimatta ole oikeutettua. Erityisesti olen kiitollinen miehille elämässäni. En siksi että naiset olisivat vähemmän arvokkaita, vaan koska maailman malli miehille tuntuu olevan niin hirvittävän myrkyllinen, ja siitä huolimatta mun tuntemista miehistä niin monet urheasti osoittavat päivittäin, että fyysistä ja sosiaalista ylivoimaa ei ole pakko käyttää väärin, vaikka se olisikin vaivatonta ja houkuttelevaa.

-Tänään jossain määrin satunnaistettu musiikki on osunut pääosin gaelinkielisiin lauluihin, ja jostakin syystä ne ovat antaneet pienen palasen rauhaa jota olen kovasti kaivannut.

-Näin unen, jossa vapaaehtoistuin vuosien avaruusmatkalle, koska en kestänyt enää olla Maassa. Vain musta avaruus, tähdet ja tiede. Ja sitten samassa unessa avautuivat kaikki Italian kukkulat pinjoineen, Amerikan syvät kanjonit, Suomen huurteiset metsät. Ja lopulta pienen rapuhämähäkin näkymä pöydän alta aivan tavalliseen kotiin. Ja päätin, että ehkä, kaikesta huolimatta, tämä planeetta on koti. On rakkautta, on asioita joista olla kiitollinen. Tuli mitä tuli.

Laitoin tämän, koska rakas siskoni sanoi postaavansa tänne, ja sehän ei isommin postaa muuten mihinkään. Mutta heti kättelyssä tämmöinen!

Yritän klikata sitä, mitään ei tapahdu. Refreshaan sivun, ei muutosta. Klikkailen randomisti ympäriinsä, ei apua. Tuolla se on, punainen ykkönen, vetää kaiken huomion puoleensa. Saan stressioireita. Henkeä ahdistaa. MIKSI SE ON SIELLÄ?! Mitä se yrittää kertoa?! Hnnnnng.

Apua.