Nyt kun ollaan ankkurissa seuraavat 3kk, niin on aikaa tehdä kaikenlaisia veneprojekteja. Ja kuten tyypillistä projektit ei oo koskaan suoraviivaisia, vaan jotta pääsee itse asiaan, on tehtävä ensin miljoona valmistelevaa hommaa. Joten jotta pääsen hard dodger projektin kimppuun, oon eilen korottanut meidän ovea, jotta saan tehtyä oven eteen laatikon, jotta tiedän kuinka korkea siitä hard dodgerista tulee.

Ja työvälineistö on aika rajallista, sillä pieneen veneeseen ei paljoa mahdu. Mutta japaninsahalla, höylällä ja taltalla pääsee yllättävän pitkälle.

Ruuhkaviikot, ovesta lennellään vuoron perään harva se minuutti.

#paskimmatLuontokuvat #tunnistaTintti

Vuonna 2016 sain mordvan vokaalien tutkimiseen muutaman kuukauden apurahan Kaino ja Kaisu Heikkilän säätiöltä. Ante Aikion UED-käsikirjoituksen pohjalta sain työn alkuun vielä samana vuonna, mutta sitten jäin odottamaan käsikirjoituksen loppuosaa, joka ei tietenkään ole vieläkään valmis. Vasta koronavuosina rupesin sitten varsinaista artikkelia kirjoittamaan yhdessä Juho Pystysen kanssa. Työskenneltyäni toista kuukautta melkein yötä päivää ymmärsin, että artikkeleita tulee jo minun osuudestani ainakin kolme, mutta ainuttakaan niistä en saa valmiiksi vielä pitkään aikaan. Antea, Juhoa, Juha Kuokkalaa ja lopulta vielä Niklas Metsärantaa konsultoiden kirjoitin ensimmäisen artikkeleista uusiksi ja uusiksi ja vielä kolmannen ja neljännenkin kerran uusiksi. Vaihtelevan mittaisina kirjoituskausina noin kolmen vuoden varrella meni uni- ja ruokarytmit ja kaikki moneen kertaan aivan sekaisin, mutta tässäpä tämä nyt on.

journal.fi/susa

Tiedoksi kaikille, jotka ihmettelevät, miksi minua ei Kielitieteen päivillä näy: olen kipeänä.

Tämä flunssa on mulla ainakin neljäs virustartunta tänä kylmänä keväänä. Vain yhdestä pääsin suht helpolla, ja sekin oli korona, muut on olleet sitä kamalampia. Mikä on sitä kummallisempaa, kun en ole moneen vuoteen juuri flunssia sairastanut. Oletan osasyyksi ainakin sitä, että vietän kevättä näin pohjoisessa ensimmäistä kertaa yli vuosikymmeneen: aina ennen olen joko matkustanut etelään kevättä vastaan tai sitten asunut etelämpänä. En siis ole päässyt kehittämään vastustuskykyä täkäläisille kevätviruksille, jotka nyt kurjien säitten takia liikkuvat varmaan tavallista ärhäkämpinä.

Kadunko siis sitä, etten taas lähtenyt etelään? En! Ei semmoisesta katumisesta tulisi muuta kuin paha mieli. Kenties ensi keväänä lähden taas etelämmä. Tarton keväässä on ollut paljon hyvääkin, mitä en mistään hinnasta vaihtaisi pois. Pääsin ensi kertaa osallistumaan Tarton akateemiseen vapunviettoon (se on aivan erilaista kuin helsinkiläinen vapunvietto), mutta siitä ehkä toisen kerran.

Tuli pidettyä pieni sometauko, huomasikohan kukaan? Se oli tarpeen paitsi loman vuoksi, myös siksi, että paljon aikaa on mennyt uusien koulutusmateriaalien koostamiseen ja miettimiseen. Ensi viikolla pidän kolme Wikipedia-koulutusta, eikä mikään koulutusmatskuista ole vielä täysin valmis. Ups.

Kun käyn kuuntelemassa ns. tähtipuhujia, huomaan, että he kierrättävät samaa matskua keikasta toiseen, lisäämättä mukaan edes yhtä uutta esimerkkiä.

On minullakin matskuissa samoja dioja, tietenkin, mutta tuon niihin aina uusiakin näkökulmia. Usein myös vastaan osallistujien lähettämiin kysymyksiin.

Kun koulutan vaikka Kuvataideakatemian opiskelijoita, kerron, mitä hyötyä Wikipediasta olisi heille (ja heistä Wikipedialle) ja näytän esimerkkejä taiteeseen liittyvistä Wikidata-kyselyistä, kääntäjille taas kerron, miten Wikidata auttaa vaikka nimien kääntämisessä.

Wikipedian yhteiskunnallisesta merkityksestä kertominen on haastavaa, kun sillä rintamalla tapahtuu nykyään niin paljon. Esimerkiksi eilen Wikimedia-säätiö kertoi haastaneensa brittien uuden lain, joka vaikeuttaa sen toimintaa UK:ssa.

Tänään jaoin tämän dian #wikipedianystävät -ryhmässä ja sain kommentteja, joiden perusteella tein uuden esimerkin, joka näyttää mistä karttapisteistä löytyy suomalaisia maalauksia ja kuulin itselleni uusista Wikidata-projekteista.

Kun jakaa, niin yleensä myös saa. Niin kävi myös tämän viikon WREN-tapaamisessa, johon osallistui vierailevia wikipedistejä ympäri maailman. Vaikka kuulumiset olivat osittain musertavia, vertaistuki oli käsinkosketeltavaa, kukaan muu ei tätä asemaa voi täysin ymmärtää.

Hyvää viikonloppua!

Satoi kaatamalla ekaa kertaa pitkään aikaan, eli makeaa vettä ropisi alas ihan ilmaiseksi. Eli alkoi puuhakas kuuro. Ensin pestiin kantta, istumalaatikkoa ja muutamia vaatteita. Sitten huuhdeltiin snorklauskamoja suolasta. Ja lopulta sai likomärkä puuhastelija hiuksensa pestyä.

Meillä voi sadevettä kerätä näppärästi muutaman läpiviennin hetkellisellä tukkimisella. Juomavedeksi en sitä käyttäisi, koska ei kantta koskaan täysin puhtaaksi saa, mutta pesuvetenä se toimii loistavasti.

Avotakassa 4/25 viestintäalan yrittäjä ja tietokirjailija Sane Keskiaho esittelee kotiaan.

"Miten persoonasi näkyy täällä?
Ystäväni kuvailee minua juurten kasvattajaksi. Lähes kaikilla tavaroilla, tauluilla ja huonekaluilla on tarina. Muuttaessamme maalta kaupunkiin kävin läpi kirjastoani ja päätin säilyttää tärkeimmät kirjat. Kävi niin, että kaikki ovat tärkeitä, koska kaikki kertovat jostain elämänvaiheesta. Ensimmäiset kirjakerhosta tilaamani kirjat ovat hyllyssä sulassa sovussa klassikkojen ja dekkareiden sekä lapsuuteni Viisikkojen, tyttökirjojen ja omien lasteni kirjojen kanssa."

#kirjamastodon #sanekeskiaho #avotakka

newyorker.com/culture/the-week…

An assignment in my class asked students to engage one of the new A.I. tools in a conversation about the history of attention. [...] The assignment was simple: have a conversation with a chatbot about the history of attention, edit the text down to four pages, and turn it in. [...]

But nothing quite prepared me for office hours the following Monday, when a thoughtful young woman named Jordan dropped by; she’d been up late with her roommates, turning over the experience of the assignment, and wanted to talk.

For her, the exchange with the machine had felt like an existential watershed. She was struggling to put it into words. “It was something about the purity of the thinking,” she said. It was as if she had glimpsed a new kind of thought-feeling.

She’s an exceptionally bright student. I’d taught her before, and I knew her to be quick and diligent. So what, exactly, did she mean?

She wasn’t sure, really. It had to do with the fact that the machine . . . wasn’t a person. And that meant she didn’t feel responsible for it in any way. And that, she said, felt . . . profoundly liberating.

We sat in silence.

She had said what she meant, and I was slowly seeing into her insight.

Like more young women than young men, she paid close attention to those around her—their moods, needs, unspoken cues. I have a daughter who’s configured similarly, and that has helped me to see beyond my own reflexive tendency to privilege analytic abstraction over human situations.

What this student had come to say was that she had descended more deeply into her own mind, into her own conceptual powers, while in dialogue with an intelligence toward which she felt no social obligation. No need to accommodate, and no pressure to please. It was a discovery—for her, for me—with widening implications for all of us.

“And it was so patient,” she said. “I was asking it about the history of attention, but five minutes in I realized: I don’t think anyone has ever paid such pure attention to me and my thinking and my questions . . . ever. It’s made me rethink all my interactions with people.”

She had gone to the machine to talk about the callow and exploitative dynamics of commodified attention capture—only to discover, in the system’s sweet solicitude, a kind of pure attention she had perhaps never known. Who has? For philosophers like Simone Weil and Iris Murdoch, the capacity to give true attention to another being lies at the absolute center of ethical life. But the sad thing is that we aren’t very good at this. The machines make it look easy.

Wrote a post some time back on reasoning failures that current LLMs exhibit, and how I think we still need some qualitative breakthroughs to get from them to something that can respond to genuinely novel situations. (Some of the commenters on my post disagree. Are they right? Maybe!)

There seem to be multiple different issues:

* Applying stereotyped patterns that don’t make sense in context [...]
* Not knowing which pattern to apply [...]
* Entirely lacking an appropriate pattern in the first place
* Some kind of failure of spatial reasoning [...]

There’s a thing that sometimes happens to me, where I obviously know something, but then an old way of reacting is so strongly cached that it temporarily overrides my knowledge. For example, one time the electricity was out, and I thought to myself something along the lines of “well no matter, if the electricity is out then I’ll just play some video game until- oh.”

Some of the [...] examples feel to me a lot like that. [...] It’s like [the LLM] has some established pattern that it automatically applies in a given situation, and then it doesn’t stop to evaluate whether that makes sense. [...]

The funny thing is that it would be trivial to fine-tune the relevant LLMs to catch [the specific examples I discuss in the post]. [...] There seems to be some quality of actually looking at the problem that current LLMs are failing to exhibit, that would be necessary for good performance on novel tasks. [...]

If a system runs into a situation that vaguely resembles one it has encountered before and just applies a stereotyped behavior without noticing how the situation is different, it will inevitably fail.